Suomessa kasvaa kolme koivulajia, hieskoivu (Betula pubescens), rauduskoivu (Betula pendula) sekä pensasmainen vaivaiskoivu (Betula nana). Kosteilla kasvupaikoilla viihtyvän hieskoivun lehdet ovat pyöreähköjä, sahalaitaisia ja pehmeän karvapintaisia. Kuivemmilla mailla viihtyvän rauduskoivun lehdet ovat kahteen kertaan sahalaitaisia, kiiltävän vahapintaisia ja karvattomia. Vaivaiskoivu puolestaan on pienikokoinen koivulaji, joka kasvaa suoalueilla. Sen lehdet ovat pienet ja pyöreät.

Koivuista kerätään korkeintaan kolmannes lehdistä puiden jäädessä kasvamaan, mutta kaadettavista puista voidaan kerätä kaikki laatuvaatimukset täyttävät lehdet. Hyviä kohteita ovatkin esimerkiksi perkausta odottavat vesakoituneet kohteet. Koivunlehtien keruu vaatii kuitenkin aina maanomistajan luvan.

Kuusi (Picea abies) on lähes koko Suomessa kasvava havupuu, josta kerättävät kerkät ovat kuusen oksien uutta kasvua eli nuoria, pehmeitä, vaaleanvihreitä vuosikasvaimia. Lyhyehkö, noin 2-3 viikon mittainen kerkkien keruuaika ajoittuu touko-kesäkuulle, jolloin nuori kerkkä erottuu hyvin tummanvihreistä vanhoista oksista. Kasvu alkaa Etelä-Suomesta ja etenee vähitellen pohjoiseen. Keruuaika vaihtelee myös vuosittain sääolojen mukaan.

Kerkkä kasvaa pituutta kasvukauden edetessä, kerättäessä ne ovat yleensä 1,5-7,0 cm:n mittaisia. Kerkkä voi olla monen muotoinen, pitkulainen tai pörheä. Muun muassa kasvupaikka vaikuttaa kerkän kasvuun ja muotoon. Kerkän muodolle ja pituudelle voidaan asettaa laatuvaatimuksia käyttötarkoituksen mukaan. Kasvukauden edetessä kerkkä alkaa puutua ja maku muuttua kitkeräksi, jolloin se ei ole enää kelvollinen kerättäväksi.

Kuusenkerkkien keruuseen tarvitaan maanomistajan lupa. Hyviä keruukohteita ovat viljavien kasvupaikkojen varttuneet kuusentaimikot. Keruun mahdollisia vaikutuksia kuusien kasvuun voidaan minimoida keräämällä kerkkää rajatusti, esimerkiksi vain 0,5-2,0 metrin korkeudelta, jättämällä latvaosat keräämättä sekä pitämällä keruussa välivuosi samalla kohteella. Alle 2 metrin mittaisista kuusista kerkkiä ei tulisi kerätä lainkaan.

Kuusenkerkkiä käytetään muun muassa siirapin valmistukseen, juomiin, mausteeksi ja erityisesti nuoria 1,5-3,0 cm:n kerkkiä sellaisenaan annoskoristeena ja salaateissa. Kerkkiä käytetään lisäksi kosmetiikassa ja rohdoksina. Hartsiallergisille kuusenkerkkätuotteet voivat aiheuttaa oireita.

Maitohorsma (Chamaenerion angustifolium) on monivuotinen 50–150 cm korkea, vankkajuurakkoinen ja maarönsyllinen ruoho, joka muodostaa usein laajoja kasvustoja. Maitohorsma on erittäin yleinen koko Suomessa avoimilla paikoilla kuten hakkuuaukeilla ja hylätyillä pelloilla. Maitohorsma on hakkuualueiden tyypillinen pioneerikasvi, joka väistyy taimikon ja muun kasvillisuuden vanhetessa. Maitohorsmaa voi kerätä vuosittain samalta paikalta, vahvan juurakkonsa ansiosta kasvusto ei kärsi jatkuvasta keruusta.

Maitohorsman kapeat, suikeat ja ehytlaitaiset lehdet kiinnittyvät onttoon ja haarattomaan varteen kierteisesti. Maitohorsma kukkii keskikesällä, kukat ovat purppuran- tai sinipunaisia. Kukinto on pitkä, runsaskukkainen terttu, jossa kukat aukeavat vähitellen tyvestä latvaan päin.

Maitohorsman näköislajeja ovat sarjakeltanot sekä kosteikoissa kasvavat terttualpi ja ranta-alpi. Sarjakeltanon lehdet ovat harvahampaiset, terttu- ja ranta-alpin lehtiasento puolestaan poikkeaa maitohorsmasta. Lisäksi näköislajien kukinnot ovat keltaiset.

Maitohorsma on varsin monikäyttöinen. Nuoria versoja voi kerätä ja syödä parsan tapaan, nuoret lehdet puolestaan sopivat vihanneksiksi. Lehtiä voidaan käyttää myös kuivattuna tai hiostettuna teen valmistukseen. Maitohorsman punaisia kukkia ja nuppuja käytetään muun muassa juomiin, leivonnaisiin, salaatteihin ja jälkiruokiin.

Maitohorsma (Chamaenerion angustifolium) on monivuotinen 50–150 cm korkea, vankkajuurakkoinen ja maarönsyllinen ruoho, joka muodostaa usein laajoja kasvustoja. Maitohorsma on erittäin yleinen koko Suomessa avoimilla paikoilla kuten hakkuuaukeilla ja hylätyillä pelloilla. Maitohorsma on hakkuualueiden tyypillinen pioneerikasvi, joka väistyy taimikon ja muun kasvillisuuden vanhetessa. Maitohorsmaa voi kerätä vuosittain samalta paikalta, vahvan juurakkonsa ansiosta kasvusto ei kärsi jatkuvasta keruusta.

Maitohorsman kapeat, suikeat ja ehytlaitaiset lehdet kiinnittyvät onttoon ja haarattomaan varteen kierteisesti. Maitohorsma kukkii keskikesällä, kukat ovat purppuran- tai sinipunaisia. Kukinto on pitkä, runsaskukkainen terttu, jossa kukat aukeavat vähitellen tyvestä latvaan päin.

Maitohorsman näköislajeja ovat sarjakeltanot sekä kosteikoissa kasvavat terttualpi ja ranta-alpi. Sarjakeltanon lehdet ovat harvahampaiset, terttu- ja ranta-alpin lehtiasento puolestaan poikkeaa maitohorsmasta. Lisäksi näköislajien kukinnot ovat keltaiset.

Maitohorsma on varsin monikäyttöinen. Nuoria versoja voi kerätä ja syödä parsan tapaan, nuoret lehdet puolestaan sopivat vihanneksiksi. Lehtiä voidaan käyttää myös kuivattuna tai hiostettuna teen valmistukseen. Maitohorsman punaisia kukkia ja nuppuja käytetään muun muassa juomiin, leivonnaisiin, salaatteihin ja jälkiruokiin.

Nokkonen (Urtica dioica) on monivuotinen, 50–100 cm korkea ruohokasvi, joka viihtyy asutuilla alueilla yleisesti koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Nokkosta myös viljellään. Nokkonen on pioneerilaji, joka muodostaa nopeasti tiheitä kasvustoja. Se viihtyy typpirikkailla kasvupaikoilla ja esiintyykin runsaana lannoitetussa pihapiirissä, kompostien ja navettojen takana. Näiltä alueilta nokkosen keruuta ei kuitenkaan suositella, koska nokkoseen saattaa helposti kertyä liikaa ihmiselle haitallista nitraattia.

Nokkosen lehtien lapa on nuorella yksilöllä pyörähtävä ja kasvaessaan se muuttuu puikeaksi. Kasvaneessa lehdessä näkyy selvästi pitkä kärki. Lehdet ovat vastakkaisia, sahalaitaisia ja poltinkarvaisia, väriltään tummanvihreitä.

Poltinkarvat ovat nokkosen puolustusmekanismi. Poltinkarvan koskettaessa ihoa sen nuppimainen kärki irtoaa ja teräväreunainen murtumapinta uppoaa ihoon. Karvan sisältä siirtyy koskettajaan tyviosan nestettä, jonka hapot aiheuttavat ihon ärtymisen ja poltteen. Poltinkarvojen takia kerääjä suojautuu vaatetuksella ja elintarvikehyväksytyillä viiltohansikkailla.

Nokkosesta voi kerätä joko lehtiä, pelkän latvan tai erityisesti nuorista yksilöistä leikata alempaa koko verson. Nokkonen uusii kasvua aina leikkauksen jälkeen ja satoa voi siten saada pitkälle syksyyn.

Nokkonen (Urtica dioica) on monivuotinen, 50–100 cm korkea ruohokasvi, joka viihtyy asutuilla alueilla yleisesti koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Nokkosta myös viljellään. Nokkonen on pioneerilaji, joka muodostaa nopeasti tiheitä kasvustoja. Se viihtyy typpirikkailla kasvupaikoilla ja esiintyykin runsaana lannoitetussa pihapiirissä, kompostien ja navettojen takana. Näiltä alueilta nokkosen keruuta ei kuitenkaan suositella, koska nokkoseen saattaa helposti kertyä liikaa ihmiselle haitallista nitraattia.

Nokkosen lehtien lapa on nuorella yksilöllä pyörähtävä ja kasvaessaan se muuttuu puikeaksi. Kasvaneessa lehdessä näkyy selvästi pitkä kärki. Lehdet ovat vastakkaisia, sahalaitaisia ja poltinkarvaisia, väriltään tummanvihreitä.

Poltinkarvat ovat nokkosen puolustusmekanismi. Poltinkarvan koskettaessa ihoa sen nuppimainen kärki irtoaa ja teräväreunainen murtumapinta uppoaa ihoon. Karvan sisältä siirtyy koskettajaan tyviosan nestettä, jonka hapot aiheuttavat ihon ärtymisen ja poltteen. Poltinkarvojen takia kerääjä suojautuu vaatetuksella ja elintarvikehyväksytyillä viiltohansikkailla.

Nokkosesta voi kerätä joko lehtiä, pelkän latvan tai erityisesti nuorista yksilöistä leikata alempaa koko verson. Nokkonen uusii kasvua aina leikkauksen jälkeen ja satoa voi siten saada pitkälle syksyyn.