Haluatko syventää tietojasi tai myydä luonnontuotteita esimerkiksi ravintoloille?
Luonnontuotteiden kerääjäkoulutuksessa käymme läpi tarvittavat tiedot muun muassa jokamiehenoikeuksista, kasvien tunnistamisesta, käsittelystä ja myynnistä. Koulutus sisältää sekä teoriaa että käytäntöä ja ensimmäiset kolme kasvintunnistuskoetta viralliseen kerääjärekisteriin. Yksi tunnistettavista kasveista / kasvinosista on kuusenkerkkä ja loput valitaan lähempänä vaihtoehdoista nokkonen, vuohenputki, koivu, pihlaja.
Koulutus järjestetään 14.5.2022 kello 10-16 Korsossa Lehmuston tilalla. Tunnistuskokeet järjestetään päivän lopuksi ja lisää voi tehdä sovitusti kevään edetessä (hintaan 15€ / kasvi). Koulutuksen pitää Uoma Wild & Sourin (www.wildsour.fi) luonnontuoteneuvoja Maija Suomela.
Koulutuksen hinta on 95 €. Koulutus sisältää kahvit/teet, 4h teoriaa, kolmen kasvin tunnistuskokeet luonnossa sekä Simo Moision (toim.) Luonnonyrttioppaan (Ovh. 24 €), jonka Opetushallitus on hyväksynyt luonnontuotealan toimijoille hyvän käytännön ohjeeksi. Hinta sisältää alv. 24%.
Ilmoittautumisen jälkeen saat maksutiedot ja lisätietoja sähköpostiisi.
Lisätietoja sähköpostitse maija@uomaearthcare.fi sekä numerosta 050 377 5501.
Koulutettavat tuotteet
Vuohenputki eli lehtovuohenputki (Aegopodium podagraria) on monivuotinen, kookas ja jopa metrin korkuinen ruoho. Vuohenputken varsin on kalju, ontto ja nivelten kohdalta täyteinen. Lehtiruoti on pitkä ja kourumainen, lehtilapa on kolmiomainen. Lehti on kahteen kertaan kolmisorminen ja yksittäiset lehdykät ovat puikeita, epäsymmetrisiä ja alta usein karvapeitteisiä. Juurakko on valkoinen ja rönsyilevän pitkä.
Vuohenputken kukinto on pää- ja pikkusarjoista muodostuva kerrannaissarja, jossa pikkusarjoja on noin 10–20 kappaletta. Yksittäiset kukat ovat pieniä ja vihreänvalkoisia, ja niissä on viisi terälehteä. Teriö on säteittäinen.
Vuohenputki kasvaa pihoilla ja puutarhoissa, lehdoissa, metsänreunoissa ja joutomailla ja muilla samanlaisilla paikoilla.
Vuohenputken jotkin näköislajit ovat erittäin myrkyllisiä ja siksi tunnistaminen on erittäin tärkeää: vuohenputken näköiset lajit hukanputki (Aethusa cynapium), myrkkykatko (Conium maculatum) ja myrkkykeiso (Cicuta virosa) ovat erittäin myrkyllisiä. Myrkkykatkon haju on paha ja pistävä ja sen toinen tuntomerkki on sinihärmeinen ja punatäpläinen tyvi tai varsi. Myös hukanputken tuntomerkki on paha haju.
Myrkkykeison haju ei ole epämiellyttävä ja sen makukin makea. Siksi sen tunnistaminen on haastavaa. Myrkkykeiso kasvaa järvien ja muiden vesistöjen rannoilla ja matalissa rantavesissä, joten sen voi erottaa vuohenputkesta kasvupaikan perusteella. Myrkkykeison kukinto on suuri ja puolipallomainen toisin kuin vuohenputken kukinto. Myrkkykeison erottaa vuohenputkesta myös lehtien perusteella, joskin tämä sääntö ei aina päde, koska lehdissä on muuntelua. Myrkkykeison lehtiruoti on kouruton. Myrkkykeison lehtilavan lehdykät ovat sahalaitaiset ja kapean puikeat ja kapeammat kuin vuohenputkella. Myrkkykeison lehti on yhteen tai kahteen kertaan parilehdykkäinen, kun taas vuohenputken lehti jakaantuu kolmeen osaan ja nämä osat jakautuvat edelleen kolmeksi lehdykäksi. Vuohenputken tuoksu on vahvasti porkkanaa ja selleriä muistuttava.
Myrkyttömiä näköislajeja ovat Koiranputki (Anthriscus sylvestris) ja Karhunputki (Angelica sylvestris). Karhunputki on kuitenkin selvästi korkeampi kasvi ja sen lehdet ovat monilehdykkäisemmät verrattuna vuohenputkeen. Koiranputki on helppo erottaa vuohenputkesta lehtilavan pienten hentojen lehdyköiden ansiosta.
Pihlaja (Sorbus aucuparia) on matalahko 4–10 metriä korkea, usein monirunkoinen puu. Yleisesti koko Suomessa esiintyvän pihlajan tyypillisiä kasvupaikkoja ovat lehdot, lehtomaiset tuoreet ja kuivahkot kangasmetsät, metsänreunat, rehevät korvet, rannat, kalliorinteet ja niittymäet. Laji suosii riittävän valoisia ja ravinteikkaita kasvupaikkoja.
Pihlajan silmut ovat kapean munanmuotoisia, harmaakarvaisia. Silmusuomut ovat tummia, mutta karvaisuuden takia ne näyttävät harmailta. Päätysilmut ovat sivusilmuja selvästi suurempia. Pihlajan lehtisilmuissa on karvasmantelimainen maku.
Pihlajan kierteisesti kiinnittyvät lehdet ovat ruodillisia, parilehdykkäisiä, 6–8-parisia ja päätölehdykällisiä. Lehdykät ovat kapeanpuikeita, sahalaitaisia ja alta hienokarvaisia, päätölehdykkä ei ole muita isompi. Pihlajan kukkii pääosin kesäkuussa. Kerrannaishuiskilossa olevat kukat ovat terälehdiltään valkoisia, pieniä ja voimakastuoksuisia.
Nokkonen (Urtica dioica) on monivuotinen, 50–100 cm korkea ruohokasvi, joka viihtyy asutuilla alueilla yleisesti koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Nokkosta myös viljellään. Nokkonen on pioneerilaji, joka muodostaa nopeasti tiheitä kasvustoja. Se viihtyy typpirikkailla kasvupaikoilla ja esiintyykin runsaana lannoitetussa pihapiirissä, kompostien ja navettojen takana. Näiltä alueilta nokkosen keruuta ei kuitenkaan suositella, koska nokkoseen saattaa helposti kertyä liikaa ihmiselle haitallista nitraattia.
Nokkosen lehtien lapa on nuorella yksilöllä pyörähtävä ja kasvaessaan se muuttuu puikeaksi. Kasvaneessa lehdessä näkyy selvästi pitkä kärki. Lehdet ovat vastakkaisia, sahalaitaisia ja poltinkarvaisia, väriltään tummanvihreitä.
Poltinkarvat ovat nokkosen puolustusmekanismi. Poltinkarvan koskettaessa ihoa sen nuppimainen kärki irtoaa ja teräväreunainen murtumapinta uppoaa ihoon. Karvan sisältä siirtyy koskettajaan tyviosan nestettä, jonka hapot aiheuttavat ihon ärtymisen ja poltteen. Poltinkarvojen takia kerääjä suojautuu vaatetuksella ja elintarvikehyväksytyillä viiltohansikkailla.
Nokkosesta voi kerätä joko lehtiä, pelkän latvan tai erityisesti nuorista yksilöistä leikata alempaa koko verson. Nokkonen uusii kasvua aina leikkauksen jälkeen ja satoa voi siten saada pitkälle syksyyn.
Nokkonen (Urtica dioica) on monivuotinen, 50–100 cm korkea ruohokasvi, joka viihtyy asutuilla alueilla yleisesti koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Nokkosta myös viljellään. Nokkonen on pioneerilaji, joka muodostaa nopeasti tiheitä kasvustoja. Se viihtyy typpirikkailla kasvupaikoilla ja esiintyykin runsaana lannoitetussa pihapiirissä, kompostien ja navettojen takana. Näiltä alueilta nokkosen keruuta ei kuitenkaan suositella, koska nokkoseen saattaa helposti kertyä liikaa ihmiselle haitallista nitraattia.
Nokkosen lehtien lapa on nuorella yksilöllä pyörähtävä ja kasvaessaan se muuttuu puikeaksi. Kasvaneessa lehdessä näkyy selvästi pitkä kärki. Lehdet ovat vastakkaisia, sahalaitaisia ja poltinkarvaisia, väriltään tummanvihreitä.
Poltinkarvat ovat nokkosen puolustusmekanismi. Poltinkarvan koskettaessa ihoa sen nuppimainen kärki irtoaa ja teräväreunainen murtumapinta uppoaa ihoon. Karvan sisältä siirtyy koskettajaan tyviosan nestettä, jonka hapot aiheuttavat ihon ärtymisen ja poltteen. Poltinkarvojen takia kerääjä suojautuu vaatetuksella ja elintarvikehyväksytyillä viiltohansikkailla.
Nokkosesta voi kerätä joko lehtiä, pelkän latvan tai erityisesti nuorista yksilöistä leikata alempaa koko verson. Nokkonen uusii kasvua aina leikkauksen jälkeen ja satoa voi siten saada pitkälle syksyyn.
Kuusi (Picea abies) on lähes koko Suomessa kasvava havupuu, josta kerättävät kerkät ovat kuusen oksien uutta kasvua eli nuoria, pehmeitä, vaaleanvihreitä vuosikasvaimia. Lyhyehkö, noin 2-3 viikon mittainen kerkkien keruuaika ajoittuu touko-kesäkuulle, jolloin nuori kerkkä erottuu hyvin tummanvihreistä vanhoista oksista. Kasvu alkaa Etelä-Suomesta ja etenee vähitellen pohjoiseen. Keruuaika vaihtelee myös vuosittain sääolojen mukaan.
Kerkkä kasvaa pituutta kasvukauden edetessä, kerättäessä ne ovat yleensä 1,5-7,0 cm:n mittaisia. Kerkkä voi olla monen muotoinen, pitkulainen tai pörheä. Muun muassa kasvupaikka vaikuttaa kerkän kasvuun ja muotoon. Kerkän muodolle ja pituudelle voidaan asettaa laatuvaatimuksia käyttötarkoituksen mukaan. Kasvukauden edetessä kerkkä alkaa puutua ja maku muuttua kitkeräksi, jolloin se ei ole enää kelvollinen kerättäväksi.
Kuusenkerkkien keruuseen tarvitaan maanomistajan lupa. Hyviä keruukohteita ovat viljavien kasvupaikkojen varttuneet kuusentaimikot. Keruun mahdollisia vaikutuksia kuusien kasvuun voidaan minimoida keräämällä kerkkää rajatusti, esimerkiksi vain 0,5-2,0 metrin korkeudelta, jättämällä latvaosat keräämättä sekä pitämällä keruussa välivuosi samalla kohteella. Alle 2 metrin mittaisista kuusista kerkkiä ei tulisi kerätä lainkaan.
Kuusenkerkkiä käytetään muun muassa siirapin valmistukseen, juomiin, mausteeksi ja erityisesti nuoria 1,5-3,0 cm:n kerkkiä sellaisenaan annoskoristeena ja salaateissa. Kerkkiä käytetään lisäksi kosmetiikassa ja rohdoksina. Hartsiallergisille kuusenkerkkätuotteet voivat aiheuttaa oireita.
Suomessa kasvaa kolme koivulajia, hieskoivu (Betula pubescens), rauduskoivu (Betula pendula) sekä pensasmainen vaivaiskoivu (Betula nana). Kosteilla kasvupaikoilla viihtyvän hieskoivun lehdet ovat pyöreähköjä, sahalaitaisia ja pehmeän karvapintaisia. Kuivemmilla mailla viihtyvän rauduskoivun lehdet ovat kahteen kertaan sahalaitaisia, kiiltävän vahapintaisia ja karvattomia. Vaivaiskoivu puolestaan on pienikokoinen koivulaji, joka kasvaa suoalueilla. Sen lehdet ovat pienet ja pyöreät.
Koivuista kerätään korkeintaan kolmannes lehdistä puiden jäädessä kasvamaan, mutta kaadettavista puista voidaan kerätä kaikki laatuvaatimukset täyttävät lehdet. Hyviä kohteita ovatkin esimerkiksi perkausta odottavat vesakoituneet kohteet. Koivunlehtien keruu vaatii kuitenkin aina maanomistajan luvan.
