Koko Suomessa kasvava haaparousku (Lactarius trivialis) suosii kasvupaikkanaan tuoreita sammaleisia havu-, lehti- ja sekametsiä. Se on kuusen ja koivun juurisieni. Parasta kasvuaikaa ovat elo- ja syyskuu.

Haaparouskun 6–20 cm leveäksi kasvava napakka lakki on laakea ja limainen. Lakin väri on harmaan violetinsininen. Nuoren sienen lakissa on usein tummia vyöhykkeitä ja laikkuja.

Haaparouskun lakin alapinta on vaalea. Nuorilla yksilöillä lähes vaaleat, vanhemmiten kermakeltaisen itiöpölyn värjääminä kellertävän valkoiset heltat ovat melko tiheässä, tasatyviset ja leveät. Jalka on valkeahko tai vaaleanrusehtava, limainen ja ontto.

Kuusen seuralaisena kasvava herkkutatti (Boletus edulis) viihtyy havumetsissä. Se on kuusen juurisieni. Samalta paikalta löytää yleensä runsaasti herkkutatteja. Itiöemiä kehittyy heinä-syyskuussa jatkuvasti ja ne kehittyvät jopa yhden yön aikana keruukokoon. Herkkutattia tavataan lähes koko maassa, mutta yleisimmin Etelä- ja Keski-Suomessa. Parhaiten herkkutatti kasvaa metsässä, jossa ei ole runsaasti aluskasvillisuutta. Esimerkiksi tiheät istutuskuusikot ovat tyypillisiä herkkutatin kasvupaikkoja.

Männynherkkutatti (Boletus pinophilus) kasvaa kangasmetsissä runsaana hiekkapohjaisilla mäntykankailla männyn juurisienenä. Samoin kuin herkkutattia, männynherkkutattia on samalla kasvupaikalla yleensä runsaasti eri-ikäisiä yksilöitä.

Herkkutatin itiöemä on pienenä pallomainen ja pillistöltään valkoinen, vanhemmiten lakki avautuu ja pillistön väri muuttuu vihertävän kellertäväksi. Lakin pinta on ruskea ja lakki sileä. Herkkutatin jalassa on vaalea verkkokuvio.

Männynherkkutatilla on tummempi lakki kuin herkkutatilla, se on myös matalakasvuisempi, kovempi ja jalaltaan paksumpi kuin herkkutatti. Lisäksi sen pillien suut punertavat.

Herkkutatin voi sekoittaa pahanmakuiseen sappitattiin (Tylopilus felleus), jonka jalassa on tummaa, vihertävänruskeaa verkkokuviointia. Sappitatin lakki on herkkutatin lakkia pehmeämpää. Lakin väri on vihertävänruskea, pillistö pullistuu ja muuttuu vanhemmiten punertavaksi. Myös lakin malto punertuu leikkauspinnoissa.

Härmämalikka (Clitocybe nebularis) on yleinen Etelä- ja Keski-Suomen lehti- ja havumetsissä esiintyvä sieni. Sientä löytyy usein myös nurmikoilta. Härmämalikka kasvaa loppusyksystä ja usein isoina ryhminä tai noidankehinä.

Härmämalikan lakki on harmaa ja vaalean härmän peittämä. Kupera lakki laakenee sienen kasvaessa. Härmämalikka on tukevamaltoinen. Heltat ovat johteiset ja kellanvalkoiset. Jalan tyvi on usein paksuuntunut.

Isohapero (Russula paludosa) on yksi kookkaimmista haperolajeistamme. Sen tunnistaakin helposti kasvupaikoillaan jo pienenä muhkeasta ulkoasusta. Isohaperoa kasvaa yleisesti koko maassa mm. mäntyvaltaisissa kangasmetsissä ja rämeillä. Männyn ja koivun juurisienenä kasvava isohapero nostaa itiöemiä jo heinäkuulla ja voi olla hyvinkin runsas syyskuulle saakka.

Isohaperon lakin pintakelmun väri vaihtelee heleänpunaisesta verenpunaiseen haalistuen vanhemmiten. Itiöemän lakki on aluksi kupera ja kuoppakeskustainen, mutta kasvaessaan se avautuu laakeaksi. Lakin pintakelmun väriä ulottuu helttojen pintaan.

Isohaperon jalka on valkoinen ja punahäiveinen. Isohaperon vioittumispinnat pysyvät valkoisina, kun monilla sitä muistuttavilla lajeilla tapahtuu vioituskohdissa värimuutoksia harmaaseen ja mustaan. Haperoiden kellansävyinen itiöpöly värjää isohaperon helttoja vanhemmiten kermankeltaisiksi.

Koko maassa yleinen kangashapero (Russula decolorans) ilmaantuu jo heinäkuussa kuiviin ja tuoreisiin kangasmetsiin, rämeisiin, kalliomänniköihin ja tunturikoivikoihin. Kangashaperon nuorena puolipallomainen lakki laakenee vanhemmiten ja muuttuu lopulta hieman kuoppakeskustaiseksi. Lakki on väriltään oranssinkeltainen, vanhemmiten haalistuva. Kangashaperoon tullut vioitus tai pelkkä kosketus aiheuttaa kohdan harmaantumisen, mikä on lakin värin ohella sienen hyvä tuntomerkki.

Yleisesti koko maassa esiintyvä kangasrousku (Lactarius rufus) kasvaa runsaimmin kuivilla mäntykankailla, kuivina kesinä myös soistuneilla kankailta ja ojitetuilla soilla.

Maltoltaan kiinteän ja kooltaan pienehkön tai keskikokoisen kangasrouskun lakki on tumman punaruskea, piparkakun värinen. Lakki on pienellä itiöemällä kupera, mutta kasvaessaan lakin yläpinta laakenee. Lakin yläpinta on mattamainen ja kuiva. Lakin alapinnan kosketuskohdista tulee runsaasti valkoista maitiaisnestettä. Jalassa on lakin väriä.

Kangastattia (Suillus variegatus) kasvaa yleisesti lähes koko maassa kangasmetsissä. Kangastatin kellanruskean lakin pinnassa on tiheään tummia suomuja. Säämiskän värinen kangastatti sinistyy kosketuskohdista. Kangastatin pillien suut ovat pieniä ja pyöreitä muista kangastattia muistuttavista tateista poiketen.

Karvarousku (Lactarius torminosus) kasvaa koivun seuralaisena koko maassa tuoreissa seka- ja koivumetsissä. Yleensä karvarouskua löytää samoilta paikoilta useita yksilöitä eri ikäisinä elo-syyskuussa.

Karvarouskun lakin pinta on oranssinpunainen ja karvasuomuinen. Karvareunaisen vaaleanpunertavan lakin reuna kiertyy nuorella sienellä sisäänpäin. Karvarouskun karvoja ei tarvitse kerättäessä poistaa. Vanhemmiten lakin väri himmenee ja muoto laakenee. Sienen jalka on vaalean punertava, lyhyehkö ja ontto. Karvarouskun runsaasti vuotava maitiaisneste on valkoista.

Kehnäsieni (Cortinarius caperatus) kasvaa kuivilla ja tuoreilla kankailla havupuiden ja koivun juurisienenä hyvin yleisenä koko maassa. Kehnäsienen lakki on vaaleanruskea, keskeltä vaaleanhärmäinen. Nuoren sienen lakki on aluksi puolipallomainen, kasvaessaan lakki laakenee kuperaksi ja myöhemmin laakeaksi. Lakki on säteittäisesti ryppyinen. Jalka on pitkä ja valkoinen. Tärkeänä tuntomerkkinä on kehnäsienen jalan ympärillä oleva irtonainen rengas, joka pyörii jalan ympärillä liikuteltaessa.

Keltahapero (Russula claroflava) on keskikokoinen, sitruunankeltainen, yleensä koivun seurassa kasvava herkullinen ruokasieni. Keltahaperoa esiintyy yleisesti koko Suomessa muun muassa ranta- ja sekametsissä sekä suo- ja tunturikoivikoissa.

Keltahaperon keltainen lakki on nuorena puolipallomainen, vanhemmiten laakeneva. Heltat, jalka ja malto ovat valkoiset. Sienen malto muuttuu vanhemmiten harmaaksi, väri ei vaikuta makuun.

Keltavahvero eli kantarelli (Cantharellus cibarius) kasvaa koivun, joskus myös männyn ja kuusen juurisienenä. Keltavahveroa kasvaa monipuolisilla maasto- ja metsätyypeillä, kuten tuoreissa kangasmetsissä sekä seka- ja lehtipuumetsissä. Keltavahveroa esiintyy yleisesti maan etelä- ja keskiosissa, pohjoisempana se on melko harvinainen.

Keltavahveron kaunis kullankeltainen lakki erottuu maastossa hyvin. Keltavahveron väri on kauttaaltaan keltainen, ja se on muodoltaan suppilomainen. Lakin alapinta on poimuttunut. Keltavahvero on paikkauskollinen, joten sitä voi löytää samalta paikalta vuodesta toiseen.

Yleisenä koko maassa esiintyvä koivuhapero (Russula aeruginea) kasvaa koivun ja kuusen seuralaisena muun muassa lehdoissa, sekametsissä ja kuusikoissa. Koivuhaperon lakin pintakelmun väri on oliivin-, ruohon- tai harmaanvihreä. Alkujaan valkoiset heltat muuttuvat myöhemmin vaaleankellertäviksi ja ruskealaikkuisiksi. Koivuhaperon jalka on valkoinen, varsinkin tyvestä ruskealaikkuinen, renkaaton ja tasapaksu.

Lampaankääpä (Albatrellus ovinus) on lähes koko maassa esiintyvä, tuoreissa kangasmetsissä ja paksusammaleisissa kuusikoissa kasvava kuusen juurisieni. Vaalea sieni erottuu värinsä ja kokonsa puolesta hyvin maastossa. Lampaankäävän lakki on 5–20 cm leveä, kupera tai laakea, säännöttömän muotoinen ja mutkalaitainen. Nuoren sienen lakki on kermanvalkoinen, myöhemmin keskustasta alkaen kellanrusehtava ja usein ruskeasuomuinen. Pillistö on valkoinen, kosketuskohdista kellastuva. Jalka on vaalea, tanakka ja muhkurainen.

Lampaankäävän erottaa kitkerämakuisesta ja lakiltaan oranssinruskeansävyisestä ja suomuttomasta typäskäävästä myös lampaankäävän kellastuvasta värimuutoksesta alapinnan pillistöä kosketeltaessa. Typäskääpä säilyttää vaalean värinsä.

Rehevissä kuusikoissa kasvavaa kuusenleppärouskua (Lactarius deterrimus) ja mäntymetsissä ja hiekkakankailla kasvavaa männynleppärouskua (Lactarius deliciosus) esiintyy yleisesti Etelä-Suomessa, mutta sopivilla kasvupaikoilla näitä sieniä on melko runsaasti myös pohjoisempana. Isäntäpuun lisäksi kuusenleppärouskun erottaa parhaiten männynleppärouskusta maitiaisnesteen väristä. Porkkananpunainen maitiaisneste muuttuu kuusenleppärouskulla aluksi viininpunaiseksi ja lopulta vihreäksi, männynleppärouskulla maitiaisneste muuttuu ensin oranssiksi ja sitten vihreäksi.

Kuusenleppärouskulla on oranssinkeltainen, oranssinruskeavyöhykkeinen, vanhemmiten vihertyvä lakki. Männynleppärouskun oranssinpunaisesta lakista vihreä väri puuttuu. Männynleppärouskun lakinvärisessä, vaaleahärmäisessä jalassa on pohjaväriä tummempia kuoppatäpliä. Kuusenleppärouskun jalka on sileä ja siinä ei näy kuoppatäpliä.

Kaikki leppärouskut ovat hyviä ruokasieniä eikä niitä tarvitse esikäsitellä kiehauttamalla. Valitettavasti leppärouskut ovat usein toukkaisia. Satokausi on parhaimmillaan elo-syyskuussa.

Mustatorvisieni (Craterellus cornucopioides) on kuusen ja koivun juurisieni, joka kasvaa runsaimmin Etelä- ja Keski-Suomen tuoreissa kuusimetsissä ja lehtomaisilla alueilla. Se suosii kasvupaikkanaan polkujen varsia ja valoisia aukkopaikkoja. Laji on paikkauskollinen, mutta häviää hakkuiden yhteydessä useiksi vuosiksi. Mustatorvisienen paras satoaika on elokuulta lokakuulle.

Mustatorvisienen tunnistaa suppilomaisesta, harmaanmustasta ohutmaltoisesta itiöemästä. Lakki on kooltaan 3–9 cm leveä ja 5–12 cm korkea. Sienessä ei ole helttoja ja lakin ja jalan välillä ei ole selvää rajaa. Sienen ulkopinta on sinertävän harmaa ja valkohärmeinen, tyvestä musta. Lakin alapinta on sileä tai hieman poimuinen ja yläpintaa vaaleampi. Malto on harmaanmustaa. Maastoon sopeutuva tumma sienilaji on aluksi vaikea löytää, mutta kerran sen havaittuaan vierestä löytyy useimmiten useita yksilöitä.

Punikkitatit ovat hyvänmakuisia, kookkaita ja kiinteämaltoisia ruokasieniä. Kerättäviä lajeja ovat erityisesti koivunpunikkitatti (Leccinum versipelle), haavanpunikkitatti (Leccinum aurantiacum) ja männynpunikkitatti (Leccinum vulpinum). Punikkitatit kasvavat nimestään ilmenevän puun juurisienenä koko maassa. Sienikaupassa näitä lajeja ei tarvitse erottaa toisistaan. Punikkitattien satokausi on varsin pitkä kestäen heinäkuusta syyskuun puoliväliin.

Sikurirousku (Lactarius camphoratus) esiintyy Etelä- ja Keski-Suomessa lehtomaisissa kuusikoissa ja tuoreissa kangasmetsissä, joissa kuusi on valtalajina. Se viihtyy myös sammaleisissa painanteissa, joissa on hyvin kosteutta ja jopa lahonneilla havupuun kannoilla.

Sikurirouskun lakki on violetin- tai punaruskea, 2–5 cm leveä, hieman tahmea ja usein nuorena nipukallinen. Sikurirouskun jalka on lakinvärinen ja ontto. Heltat ovat ruskeasävyisiä, jopa tummanpunaruskeita. Heltoista valuu kosketettaessa voimakkaasti valkoista maitiaisnestettä. Sieni tuoksuu ja maistuu curryltä.

Sikurirouskun voi sekoittaa muihin pieniin, ruskeisiin rouskuihin kuten kangasrouskuun. Kangasrousku viihtyy kuivilla mäntykankailla, sikurirousku puolestaan kasvaa tuoreissa kuusikoissa. Lisäksi kangasrouskun heltat ja jalka ovat lakkia vaaleammat.

Ei lisätietoja

Ei lisätietoja

Ei lisätietoja